Valkeajärven mörkö

Eräänä iltana, kuten monena muunakin, istuin koneella ajatusten vaellellessa sielä ja täällä. Säpsähdin ja sain idean tai oikeammin vaatimuksen, millaista ei ole tullut moniin aikoihin. Metsään tämä vaatimus kutsui. Odottelin hetken joskos tuo vaatimus päästäisi minusta irti, kun olihan miulla hyvä olla ja internetistäkin löytyy paljon kaikkea luettavaa ja katseltavaa. Mutta ei tuo vaade ei suostunut hälvenenmään oikeammin se ehkä voimistui kerta kerran jälkeen, aina kun yritin sitä mielestäni poistaa. Katsahdin kelloa ja totes sen käyvän 11 illalla. "no eihän nyt tälläseen aikaan enää tohdi mihkään lähteä" ajattelin. Silti silmäni hakeutui kuin kirouksen vallassa kohden reppuani, joka oven pielessä valmiina matkaa oli. Varovaisesti kohottauduin tuoliltani ja lähdin kulkemaan kohden reppua. Varoen sen takia kun aloin epäileen että tässä on jotain muutakin takana. Saavuin ovelle ja kokeilin kädelläni varovaisesti reppuni painoa. Se oli kevyt, kuin tarkoitettu tämän tyyppisiin pikasiin lähtöihin. Eikä aikaakaan kun olin jo saanut vaatteet päälleni ja vain vieno savun tuoksahdus niistä enään irtosi. "siitä on liian kauan kun olen tulilla viimeksi ollut". Reppu selkään ja kohden autoa, vaikka en ollut ihan varma mihin suuntiin sitä nyt sitten lähtisin. Alussa olin ajatellut tuota lähimaastoa mutta se ei nyt oikein kutsunut. Pitemmälle siis. Reppu autoon ja auto käyntiin, nyt oli jo suuntakin alkanut selvitä. Kohden ritajärveä siis. Matkaa täältä sinne kertyy tietä pitkin varmaan 15km tai ehkä hippasen enempi.

Oli hivenen huono keli mutta en antanut sen enään vaikuttaa suunnitelmiini, vaan jääräpäisesti ohjailin autoani kohden ritajärveä, kohti hornion risteystä ja kohta se jo näkyykin valojeni loisteessa. Hiljennän ja käännyn hiekkatielle. "noh mihinkäs nyt?" ihmettelin ja jatkoin sitten vain matkaani. Silmiin hyppäsi viitta: valkeajärvi. Sinne siis. Ritajärvi saa nyt jäädä tällä kertaa väliin. Aloin seurailemaan opasteita ja pian olinkin alueella johon tuo luotettava ratsuni oli jätettävä kohtaamaan yön pimeydet yksin, minun siirtyessä metsän uumeniin. Reppu kantoo ja menoksi siis. Tavoittelin tuota valkeajärveä ja lähdinkin seuraamaan merkittyä reittiä noille suunnille. Otsalampun himmeässä loisteessa kuljin miulle tuntematonta metsää katsellen ja haistellen ja seuraillen asioita mitä mielikuvitukseni piirsi silmieni eteen. Tovi oli aikaa kulunut kun törmäsin viittaan, joka kertoi laavun olevan tuolla suunnilla. Noh mikäs siinä suunnitelma muuttui taas ja lähdin hakemaan tuota laavua. Alunperin oli myöskin tarkoitus kokeilla erätoveria, jonka olin juuri saanut valmiiksi tehtyä ja meinottelinkin aluksi että laitan sen pystyttäen tuon laavun lähistölle, ksoka siellä on varmasti tulipaikka eli ei tarvitse tulia tehdä keskelle metsää mihin en ole edes maanomistajan lupia kerennyt kyseleen.

Tälläisinä öinä metsä tuntuu huokuvan jotain paratiisin omaista tai jotan. en osaa edes kuvailla kunnolla sitä fiilistä mitä tuo hivenen tuulinen ja kostia metsä aiheutti minussa. Olo oli vain yksinkertaisesti hyvä, olin tervetullut. Uskokaa tai älkää mutta metsä kyllä kertoo oletko tervetullut sinne vai et. Se on se tunne olkoon vaikka jännitystä tai ehkä jopa pelkoa, joka kertoo että sinä et ole tervetullut mutta sitten kun tunnet olevasi rauhassa ja et ollenkaan jännittynyt tai muuta vastaavaa, niin siitä tiedät että olet tervetullut käymään metsään. Siinä sitten kulkiessani selkeästi useasti kuljettua polkua ja seuraillen välillä silmiin hyppääviä opasteita, jossa oli suunta laavulle, saavuin kuin saavuinkin paikalle. Tosin laavu oli kyllä niin hyvässä paikassa vaikka ei suinkaan piilossa niin ohitse olisin kulkenut jos pää ei olisi heilunut niin pal ympäriinsä mitä se teki. Saavuin siis laavulle ja totesin sen varsin miellyttävän tuntuiseksi tuulesta ja välillä ripsivästä sateesta huolimatta. Siis tulia tekemään, kulkijan kahvia keittämään. Olishan miulla ollut omaakin vettä mukana mutta päätin kuitenkin hyödyntää vieressä olevaa järveä ja ottaa kahviveteni sieltä. Kun tulet oli sytytetty ja kahvipannu pistetty loisteeseen lämpiämään, menin tutkimaan tuota laavua. Sisällä oli tilaa usealle henkilölle mutta tänä yönä se olisi yksin minulle. Koin muuten että olisi varsin hyvä jos lähestyessä laavua ilmoittaisi itsestään mahollisesti laavussa oleville. näin ollen kun mehtästä saavuin laavulle hihkaisin "hoi laavu!" ja koska mitään vastausta ei kuulunut niin päättelin sen olevan tyhjä tai asukkaan niin syvässä unessa ettei vain kuullut. Mutta siis takaisin tuonne laavulle, johon olen juuri laskemassa reppuni. Laavu oli siis tyhjä ja miulla vara valita missä kohin nukun. Siinä vaiheessa kun olin laavun nähnyt sisältä tuli jo päätös nukkua siellä kun ei tuota toveria viittinyt ekaa kertaa pilkkopimeässä pystytellä.

Siirtelin tulieni kekäleitä ajatuksiin vaipuneena ympäri tulipaikkaa hörppäilen kahvia kuksastani samalla ja sitten se kuului. "säpsähdin" outo matala ääni kantautui korviini jostain, jokin eläin teki itsensä tiettäväksi vai olisiko se sittenkin valkeajärven mörkö? Mieleni kerkesi jo kaikki episodit käymään läpi ennen kun sain itseni aisoihin. Sitä kun on itsekseen metsässä ja ajatuksiinsa vaipuneena, niin juuri silloin päättää kaikki mahollisest ötökät ja möröt heräillä ja säpsäytellä yksinäistä kulkijaa. Noh kun olin aikani siinä kuulostellut niin jatkoin rauhassa kahvin juontia vähän kerrassaan jälleen vajoten kohti ajatuksiani. tulien hiillos oli jo aikaa jäähtynyt ja vain siellä ja täällä hehkuin karpalonpunaiset pisteet muuten mustan tulikuopan pohjalla. Aika mennä nukkumaan ja kun tuo ajatus putkahti mieleeni niin samalla myös voimakas haukotus ravistelei ja repi leukaperiäni. Siis kulkijan on aika käydä yöpuulle. Kömmin makuupussiini ja suljen voipuneesti silmäni... Ja sitten taas tuo sama ääni saa miut räväyttään silmäni auki. PERKELE karkaa suustani kun olihan toki jo melkein nukahtanut. Jäin vielä kuulsotelemaan että toistuuko tuo ääni mutta ei, ei se enään toistunut.

Kello kävi jotain 5-6 aamulla kun ravoitan silmiäni karistaakseni unen rippeet niistä ja katselen yöllisen koloni ulkopuolella vähenevää pimeyttä. No okei kyl se oli ennemmin selkeää pimeyttä kuin vähenevää mutta kuitenkin. Mikäs siinä olen hereillä niin voin varmaan siirtyä samalla pihalle tekemään tulia ja valmistelemaan aamukahvia. Ei miulla mihinkään kiire olisi ollut mutta ei myöskään syytä olla nousematta silloin. Koin kuitenkin saaneeni ihan riittävästi hyvää unta. Tulet saatuani syttyyn menin jo tutuksi käyneen katajan luokse josta tukea ottaen oli mahdollista kaapasta pannu täytee ja siitä siirryin kahvin keitto puuhiin. Katselin hetken tuota pannua, jonka ikää en tiedä ja johon olin kannen itse askarrellut. Sain tuon pannun joskus kauan sitten mummultani ja yhäkin se on mukana ja jo kunnioittavan mustuman saanut ympärilleen. Muistoja tulvahti mieleeni, tarinat joita mummu kertoi kun hänen luokseen menin todeten "minulla on tylsää, haluatko kertoa taas suvustamme" ja kuten silloinkin niin nytkin kahvin tuoksu leijaileen sieraimiini lupaillen piristystä. Ystävämme ääni tervehtii kulkijaa taas mutta nyt se ei aiheuta mitään muuta kuin ihmetystä. ristin sen valkeajärven möröksi, kun en kerta tunnista.

Kahvia nautiskellen vajoan taas mietteihin, lieskojen nuollessa pannuni alumiinista kuorta. Totean jossain vaiheessa että ei se paljon tarvitse, jotta minä olen tyytyväinen. Vain hetki itselleni ja rauha ympärilläni se lataa miuta suurella määrällä puhdasta energiaa, auttaa jaksamaan joskus jopa opettaa asioita.

Aamu alkaa näyttään jo todella valoisalta mutta en viitsi kelloani katsoa. aika on juuri sopiva pakata tavarani ja lähteä kulkemaan takaisin autoani kohden. Vielä kerran tuo ääni kuuluu ja totean sen kuuluvan järven toiselta rannalta. Mielessäni toivotan hänelle hyvää jatkoa ja lähden kuljeskelemaan takaisin asfaltin ja betonin maailmaan.
Kotiin saavuttuani otan yhteyttä tuttuihin ja yritän selvittää heille millasesta äänestä olin joutunut ymmälleni. Muutamien linkkien ja ehdotusten jälkeen olen kohtalaisen vakuuttunut että se oli kauris http://www.youtube.com/watch?v=w0w0K3nf-us

Tässä oli nytten pientä alkuvenyttelyä sitä kohden että vielä jonain päivänä voin kertoa tarinoita ja kokemuksia kulkiessani pitkin ja poikin ja sitä kautta istuttaa ehkä ajatuksen tai pari kuuntelijoiden mieleen siitä että mitä kaikkea tuolla luonnossa onkaan tarjolla. Riittää vain kun lähtee vaikka vain hetkeksi.

Kiitos lukijoille. Seuraava tarina tulee kun on tullakseen