Kelhäjärven hirviö

Kaikkihan nyt Nessin tietää (Loch Nessin hirviö) ja toiset uskoo, kun taas toiset epäilee. Miulla ei sinällään ole suuntaan tai toiseen uskomusta. Eräänä päivänä, aamuyön tunteina ovelta kuuluu kevyt kopina. Silmät sikkurassa vasta heränneenä kuljen sitten kohti ovea ja kahtelen ihmeissäni kun kulkija törmää sisälle. Ilmeisesti kulkijat eivät ymmärrä sitä että me ihmiset joskus haluamme nukkua omalla mukava patjallamme ja katsella kuvia kaukaisista ja tuntemattomista maista, unien muodossa.

Ei kai tässä sitten muu auttanut kuin pistää hella tulille ja kahvin keittoon. Kahvia ootelessa kulkija kertoo mitä ihmeellisimmän tarinan. Kelhäjärven hirviö. Useasti kulkija on kuullut tämän Nessin sukulaisen laulavan yölle. Ei sanoja vain puhdasta säveltä, joka maalailee kuvia mieleen. Toisille nämä kuvat ovat tuskaisia muistoja ajasta kun oli vapaa ilman oravanpyöriä. Toisille se kuvastaa unelmia, jotka ovat saavuttamattomissa ja toisille, kuten kulkijalle, ne ovat vain yksinkertaisia kuvia elämästä. Helppo elämä ja joka päivä on uusi seikkailu ilman ylellisyydeksi laskettavaa stressiä. Toiset eivät kuule koko laulua. Kulkijan innostus alkaa tarttumaan. Vasitenkin kun hän ilmoittaa laulun jälleen alkaneen ja haluaa viedä minut kuulemaan sitä.

Nautimme kahvit rauhassa ja kulkija kertoo ajatuksiaan elämästä. Näitä, melkein jopa taikuudeksi verrattavia, aikoja on liian harvassa. Tekisi oikeastaan hyvää monelle minunkin tuntemalle ihmiselle joskus pysähtyä ja miettiä. Ei tarvitse edes kovin syvällisiä ajatuksia olla. Tärkeintä on ehkä pysähtyä hetkeksi ja antaa ajatusten ja kuvien täyttää mieli. Kun nämä hetken pysähdykset alkavat liittymään normaaliin päivärytmiin niin niistä oppii myös nauttimaan. Voi toki olla että nykyään mieli vaeltaa liian arkisissa asioissa ja ei täten anna lupaa haaveilla ja tuntea. Tässä stressin täyteisessä asiassa jota elämäksikin jotkut kutsuvat, voi kuitenkin ottaa hetken aikaa itselleen ja nauttia niistäkin haaveista ja ajatuksista joita ei uskalla ääneen lausua, hyvä kun uskaltaa edes miettimään.

Kuksan pohjat alkavat jo näkyä, joten päätämme siirtyä ulkoilmaan. Seurailen kulkijaa hänen kulkiessaan pitkin tietä, jota vain yöllisestä taivaasta lumeen siivilöityvä valo valaisee. On kevyt kulkea ja mieli hyvä. Kohta kulkija pysähtyy ja kumartuu jotain pientä kohden. Kuulen piiskutusta ja tarkemmin katseltuani huomaan kulkija keskustelevan pienen hiirulaisen kanssa. Hiiren korvat väräjävät ja häntä piiskaa lunta jättäen varsin mielenkiintoiset jäljet siihen. Kohta kulkija oikasee ihtensä ja jatkaa matkaa. Kysyn ihmeissäni että mistäs tuossa oli nyt sitten kyse ja kulkija vastaa saaneensa ohjeita. Pudistan päätäni epäuskoisena ja ajattelen -mitähän yllätyksiä hällä vielä on.

Jatkamme matkaa tietä seuraillen. Vihainen säkätys täyttää yöllisen ilman ja katsahdan ylös. Kurre siellä sättii ja antaa selkeesti ihan täyslaidallisen iskeä meihin, kun hänet niin säikytettiin. Kulkija vain naurahtaa ja vastaa jotain mitä en toki ymmärrä. Oravat ovat kuulemma varsin äkkipikasta sakkia mutta tiedoissaa ei monia elukoita metsässä ole jotka kurren voittaisi. Sättimisen välissä tuokin kaveri oli kertonut suuntia mihin kannattaa kulkea.

Siirrymme pian tieltä pellon kautta järvenrannalle ja kulkija pyytää miuta pysähtymään ja kuuntelemaan. Kun kysyn että mitä niin hän vain hymyilee eikä vastaa mitään. Istahdan hangelle ja kuuntelen. On niin hiljasta että kuulen kuinka hiutaleet tippuvat olkapäilleni ja kuulen kuinka ne sulavat takkini kankaalle. Ajatukseni lähtevät liikkeelle. Näen maisemat kuin ylhäältä katsoen. Näkyy kaupunkien valoja ja yhäti vain liikun, kunnes ei näy enään valojen aiheuttamaa kajoa. Näky selkeytyy ja näen luonnon, näen kuinka eläimet liikuskelevat ilman kiirettä, kuinka kettu pyörähtää pesäänsä ja laskee päänsä hännän päälle. Piskuiset hiiret ravaavat pitkin hankia, tehden mutkia ja välillä palaten jälkiään välttääkseen saalistavan pöllön kynnet. Pitkin nummia kulkevat hirvet, kuin kiireestä ei mitään tietäisi. Pieni lauma susia liikuskelee ylväästi hankikannolla, temmeltäen keskenään. Välillä näkyy vain vanhoja metsänvartijoita puiden muodossa. Jossain liikahtaa oksa tuulenvireestä ravistellen lumen alas hienoisena pölynä. Yhäti vain mieleeni nousee kuvia erämaan rauhasta, hiljaisuudesta ja kiireettömyydestä. Kosken kuohuna täyttää korvani sulosoinnullaan. Yöllinen luonto on täynnä elämää.

Säpsähdän mietteistäni ja huomaan kulkijan tietävän katseen. Yksi vaivainen kyynel on hänen silmänkulmaan muodostunut ja valuu rauhallisesti ilman aikaa ja kiirettä poskea pitkin alas, tippuen lopulta maahan. Katson takaisin ihmeissäni ja kun meinaan kysyä, hän jo vastaakin ”olet juuri kuullut laulun”. Silloin tajuan. Kelhäjärven hirviö niinkuin monet muutkin hirviöt ovat ihmisten luomia, stressistä ja kiireestä ja siitä iänikuisesta tähtien tavoittelusta muodostunut olento, joka laulullaan yrittää saada meidät tajuamaan että täällä on muutakin ja paljon tärkeämpiä asioita kuin se mitä aina tavoittelemme. Olkoon se sitten rahaa tai valtaa tai mikä tahansa muu vastaava. Elämme jatkuvassa kehässä ja ajattelemme ”sitten kun olen eläkkeellä tai sitten kun olen tämän tehnyt niin voin tehdä sitä ja tätä ja tota mutta nyt pitää tehdä töitä” ja kiirehdimme kohden tuota maagista ikää tai tilannetta jossa muka voimme rauhoittua. Nyt voisi olla hyvä aika herätä ja todeta että muulla ei ole merkitystä kuin juuri tällä hetkellä ja tästä hetkestä on syytä nauttia koska pian se on jo ohi. Tämä kaikki selkeytyy niin minulle kuin teillekkin ja se ei vaadi kuin sen hetken että pysähtyy, katsoo ja kuuntelee.

(jatkuu ensi numerossa)

Miksi?

Tuo kysymys on mieleeni noussut monasti, milloin mistäkin syystä. Tällä kertaa kysymys nousi huulilleni kun mietin haavettani ja rakentelin mielenmaisemia. Mielenmaisemissani kuljen pitkin tuntureita vailla päämäärää vailla aikataulua ja kuljen siellä koska niin haluan tehdä. Miten se sitten vaikuttaa kaikkeen muuhun elämässäni? Se vaikuttaa monellakin tapaa isoiten ehkä ihmissuhteissa. Jos kuljen tuolla aroilla, Tapion tanhuvilla niin kuka siinä kanssani kulkee? Ehkä pelkät ajatukset, ehkä joku mehtänelukka tai sitten siinä ei kule kukaan kanssani. Vain ihmiset, jotka ymmärtää miun ajatukseni, jopa kuulee itsekkin tuon kutsun joka korven keroilta korviini soi, saattavat kulkee kanssani. Kyllä se tekee olon joskus jopa haikeaksi kun ajattelee moisia asioita ja kuinka moni ihminen ei tuota laulua saata kuulla tai jos kuuleekin niin ei anna sen vaikuttaa mieleen. Miksi siis ajattelen niitä? Olen valinnut päämäärän tai oikeammin sydämeni sen on valinnut mutta tunnen vastuuta selittää ja kertoa ympärilläni oleville tästä kaipuusta. Tällä hetkellä tilanteeni on se että monenkaan asian ei tarvitse naksahtaa kohilleen kun mie lähen. Mutta niin kauan kun nuo asiat ei ole kunnossa niin joudun elelemään mielenmaisemissa.

Tässä on helppo testi siitä että kuuletteko te tuon saman kutsun. Kuunnelkaa tämä kipale ja katsokaa mitä kuvia se mieleenne nostaa. Älkää vaivautuko kääntään suomeksi tahi lukemaan lontoon väännöstä koska miusta tuntuu että se ei ole kovin tarkka käännös.

http://www.youtube.com/watch?v=3vD_v79aLBU

Antakaa siis mielenne vaeltaa ja katsokaa mitä siellä on ja mitä siellä mahollisesti näkyy.

On totta että itekseen kun täällä perämettissä on ja kulkee niin väliin tulee haikeus ja ehkä jopa ikävä toisia elollisia. Ei tääl paljoakaan voi keskustella paitti netin välityksellä ja joskus sitä vaan oikeasti kaipaa sanailua toisten kanssa. Kun tuo haikeus ja ikävä iskee pahiten niin menen tuonne laiturille ja annan silmieni vaeltaa tälläisissä maisemissa. 

Kun silmäni noissa maisemissa vaeltaa niin ikävä ja haikeus lievenee ja ajatus siitä että, vielä jonain päivänä, nousee mieleeni

Tälläinen ajatuksia luotaava teksti tästä nyt tuli ja tuo kaikki ei ole kuin vasta raapaisu pintaa.

Nyt voi olla myös oikea hetki kiittää teitä kaikkia jotka jorinoitani olette lukeneet. Kiitos. Ehkä se herättää ajatteleen tai sitten ne on vain jorinoita. Tämä meno kuitenkin jatkuu ja epäsäännöllisen säännöllisesti tänne jotain kirjottelen.

(jatkuu ensi numerossa)

Jottain pienoista.

Tässä tuntuu joskus unhoittavan ihan ittensäkkin kun tuon kulkija tempauksia on seuraillut. Jotain sekin on sentäs miussa herättänyt ja se vasta tuntuukin oikein hyvältä. Toisaalla joutuu välillä ihmettelemään että mikäs se perinne nyt sitten onkaan (tässä toki kahtellaan tuota retkuilu puolen aspektia). Jotain sentään siitäkin keksinyt ja jotain mitä on luullut keksivänsä onkin jo joku kesinyt aiemmin. Häilyvä raja tuo perinne on joten päätin sitten seurata vain omaa syräntä ja sitä kautta luoda kunnioitusta esi-isiä kohtaan. Ne vasta niitä rehellisiä kulkijoita olikin. Se on oikein silmiä avartava ja mieltä ylentävä kun tajuaa että kaikki ei tarvikka olla ja kaikkia ei tarvikkaan tehdä niinkuin nyky-yhteiskunta vaatii. Miekin tällänen työtön tohelo, eli yhteiskunnan silmissä joittenkin mielestä ehkä jopa hylkiö. Ai miks? saattaisi joku kysyä. Noh ensinnäkin siksi että en nyt ihan joka päivä tuonne työkkärin sivuille menkkään kahteleen niitä avoimia paikkoja (missä muuten iso osa on sellasta korkeammin koulutettua hakevaa) On sekin kait hylkiön osuus kun ei ihan keskellä sityä asustelekkaan. Tääl pirkanmaan perämettis onkin vaan niin älyttömän hyvä oleskella ja kierrellä noita lähi seutuvia. 

No jopas tuo meinas taas karata aiheesta. Eli perinne. mikä se on? millon se oli? mitä vaatii että joku asia muuttuu perinteeks? Miulle esimerkiksi perinteeks on muodostunut se että vähintään kerta vuoteen käväsen tuol pohjosis viikon tai kahen retriitillä. Tämä vuosi ei ollut poikkeus ja ei kyl ole ens vuoskaan. Inari täältä mie tulen vaikka kuinka estellä koittaisit (Inari on muuten tässä kohtaa sitten se kylä tuolla ylhääl eikä suinkaan tytteli jonka nimi vois olla vaik Inari) Toukokuussa ratsuni siirtyy kohden E75 ja sitä posotellen ylös ja ylös kunnes ollaan tarpeeks ylhääl. Mökin mie sieltä tällä kertaa nappaan. Mut se ei kyl sisällä mitään moternia kotkotusta kuten sähköä tai juoksevaa vettä. Lampi siin kuulemma vieres on ja jos sattuu sopivasti niin saattaa sieltä lounaan napata ja miks ei iltastakin. Eli siis milloin joku asia on perinnettä ja mitä perinne sanana oikeasti tarkoittaakaan? En ole kato sellanen koreasti... anteeksi korkeasti piti sanomani, koulutettu jässikkä vaan ihan tällänen tavan tallaaja jolla on tavan harrastuksia. Kulkijan seuraaminen avas kyllä silmät ja se riemu ja suru täysin sensuroimatta mitä tietyissä kohtia koki, oli jotain niin alkukantaista ja ennen kaikkea AITOA. Huh sanosin jos se tuntuis liian vaatimattomalta sanoa niin.

Täs päivänä eräänä kun läksin tohon mehtään kulkemaan ja mietiskelemään niin törmäsin kuin törmäsinkin kulkijaan taasen. Ei se kyl ollut sama kulkija mutta kaiten niil syrän samoin toimii. Tällä kulkijalla oli vainen liian siro askel verrattuna siihen jonka olen pari kertaa tavannut.

Päätinpä sitten lähteä seurailemaan repolaisen reittiä ja pitkän tovin sainkin sitten seurailla. Aika monen moisen maaston läpi tuo tuntu kulkevan mutta laiska se ol kun mahollisimman helppoja reittei kulki. Seurailin repolaista tosiaan pari tovee, kunnes näinkin jo että repolaisellekkin tuli ikävä helppoa ruokaa ja lämmintä paikkaa viettää yö. Hän siis oli päättänyt kuleskella suoraan erään maatilan alueille. Mie tälläsenä kaksjalkasena en sitten tohtinut enää seurailla. Olishan siellä isäntäväki saattanut ihmetellä että mikäs mie olen ja jos huonosti olis käynyt niin suolaa olis tuonne istumalihaksiin saattanut iskeytyä. En siis tohtinut enää repolaista seurata.

Mutta tuo reissu oli kyllä taas aika avartava ja jälleen haaveeni sai lisää pontta. Kyl mie viel niitä tarinoita kertoilen kaikille halukkaille ja varsinkin jos sopivasti houkuttelee kahvilla ja tulilla niin enköhän mie sitten kaappaa tuon matkassani nykyään kulkevan kirjan ja ala kertoilleen tarinoita ja ihan mistä vaan. Niin ja kirja ei taida olla kyllä sellanen kirja mitä ekana saattaisi luulla mutta tarvihee miun vähän tuttavuutta hieroa hänen kanssa eka että kumpainenkin pääsee ujoudestaan eroon ja jos hyvin käy niin saattaa tuo yhteiskuvakin tulla kysymykseen. Mutta se onkin sitten taas toinen tarina.

(jatkuu ensi numerossa)

Talvipäivä kulkijan seurassa

Aamuselta kun heräilin ja katselin ulos. ”Talvi!” totta turiset kuomaseni. Talvi on saapunut taas uudemman kerran. Siinä pihalla seisokellessani ja valkoisuudesta nauttien, aloin pohtimaan notta mitähän kulkija mahtaa tänään tehdä. Ajatus kulkijasta kerkesi vain hipaiseen mieltäni, kun jo tunsin tutun tuoksun leijailevan pitkin lumen pintaa. Kahvin tuoksu. Silmissäni alkoi välkkymään ajatus kahvi hetkestä kulkijan kanssa. Ei siinä uskaltanut alkaa kyseenalaistamaan ajatusta vaan liikkeelle oli lähdettävä.

Tovin jos toisenkin kerkesin maisemissa kulkemaan kun jo yhytin jäljet lumessa. En ole häävi jäljestäjä tahi jälkien tuntija mutta noista jäljistä ei voinut erehtyä, Kulkija on tästä mennyt ja edellis kerrasta, kun kulkijan kanssa olin viimeksi, jäi mieleeni asia jossa hän mainitsi että kulkijoiden reviiri on aika laaja. Näin ollen aloin miettimään joskos tämä kulkija olisi sama yksilö, jonka viimeksi löysin monien kilometrien päästä tältä paikalta. ”rohkea rokan syö ja toivojain toiveet täyttyköön” Mutisin itsekseni.

Kerkesin muutaman ajan kulkea kun alkoi metsän siimeksestä kuulua todella puistattavaa ääntä. Rohkaisin kuitenkin itseni ja lähdin äänen suuntaan. ”mitä kummaa” kysymys oli kuin varkain noussut huulilleni. ”Tuo on kulkija ja vielä sama yksilö kuin viimeksi” Tarkastelin kummalista näkyä. Murheen murtama kulkija oli polvillaan kädet taivaita kohden ja se puistattava ääni tuli kulkijasta. Hän suri kylmäverisesti tuhottuja ystäviään.

Lähestyin yksilöä varovaisesti (enhän minä tiedä kuinka hyvä muisti kulkijoilla on). Pian kulkija havaitsikin minut ja lähestyi. Tunnistamisen pilke täytti kulkijan silmät ja kohta hän viittoikin minua luokseen. Meidän viime kerralla kehittämämme kommunikaatio tuntui toimivan yhäkin ja tuon alkeellisen kommunikoinnin ansiosta ymmärsin että kulkija haluaa esitellä minut jollekkin. ”Olisiko ystäväiseni jo löytänyt kumppanin kulkemaan kulkijain polkuja?” mietin iloisesti. ”Mitä!” minä parahdin kun huomasin kulkijan ystävän... Metsässä hän oli tavannut siron männyttären ja heidän ilmeistä päätelle ovat tunteneet jo kauan. Vain kova työskentelyni itsekurin parissa, esti minua purskahtamaan nauruun mutta mielessäni puistelin päätäni.

Kohta sieraimiini leijui jälleen tuo sulotuoksu jonka vain yksi asia maailmassa voi tuottaa. Kahvi. Hetken vielä seisoskelin kulkijan läheisyydessä kun hän sanan jos toisenkin vaihtoi ystävättärensä kanssa ja sitten hän jo viittoikin minua seuraamaan. Olin varsin yllättynyt kun lähestyimme tuoksun lähdettä. Sillä olen yhyttänyt kulkijan kodin.

Ylpeänä kulkija viittoili minulle paikkaansa tässä maailmassa ja lähestyessämme kotia kulkija kipaisi kuin suojellakseen omaansa ja mätkähti rennolla lanneliikkeellä petiinsä. Hän selkeästi kuuluu tänne eikä suinkaan sinne mitä me kutsumme kaupungiksi tahi kyläksi.

Kuin noiduttuna silmäni hakeutuivat tulilla jo porisevaan pannuun ja kohta saimmekin nauttia tuota elämäneliksiiriä kaikessa rauhassa ilman kiirettä

Tiesittekö että kulkijoilla on myös taito ennustaa? No en minäkään mutta kohta kulkija ystäväiseni kipaisi pienen nypyn harjalle ja ilmoitti pimeän saapuvan kohta. Katsoin vaivihkaa kelloani ja kuinka ollakkaan kello kävi jo kolmea, eli kohta pimeä tulisi ja käärisi meidät viittaansa. Toki sisar hämärä saavuttaa meidät kuitenkin ennen pimeää.

Noh aikaahan meillä kuitenkin vielä oli, niinpä kulkija esitteli lisää taitojaan. Heillä on uskomaton taito saada tulet niin savuaviksi ettei hyttyset tule kiusaamaan. En tohtinut epäilyäni siitä hyttysistä näin talvella tuoda esille ja annoin kulkija ylpeillä taidoillaan.

Seuraava temppu yllätti kyllä minut aivan täysin. Ottaen kaikki kulkijoiden taidot huomioon niin tämä on ehkä yksi mielenkiintoisimmista ja epäilempä suuresti, joskos kukaan muu kuin kulkija osaa tämän taidon. Kerta olin löytänyt kulkijan kodin niin hän päätti siirtää sen. ”Ei tule typeriä ihmisiä vakoileen kulkijoiden touhuja jos eivät tiedä missä kulkijan koti milloinkin on.” Kulkija karhealla äänellään selitti minulle (kyllä kulkijat osaavat myös puhua mutta ani harvoin he niin kuitenkaan tekevät). Seurailin kulkijan toimia ja yllätyin kuinka ripeästi hän sai peiteltyä jäljet niin ettei kukaan koskaan edes tietäisi hänen olleen siinä.

Niin tuli jälleen aika minun ja kulkijan erota ja jatkaa omia kulkujaan saatellen toisiamme ”nähdään pian” mutinoin.

Tässäpä oli tällä kertaa kaikki ja kovin odotan seuraavaa tapaamistani kulkijan kanssa. Mitähän hän silloin keksii :)

(jatkuu ensi numerossa)