Kelhäjärven hirviö
Kaikkihan nyt Nessin tietää
(Loch Nessin hirviö) ja toiset uskoo, kun taas toiset epäilee.
Miulla ei sinällään ole suuntaan tai toiseen uskomusta. Eräänä
päivänä, aamuyön tunteina ovelta kuuluu kevyt kopina. Silmät
sikkurassa vasta heränneenä kuljen sitten kohti ovea ja kahtelen
ihmeissäni kun kulkija törmää sisälle. Ilmeisesti kulkijat eivät
ymmärrä sitä että me ihmiset joskus haluamme nukkua omalla mukava
patjallamme ja katsella kuvia kaukaisista ja tuntemattomista maista,
unien muodossa.
Ei kai tässä sitten muu
auttanut kuin pistää hella tulille ja kahvin keittoon. Kahvia
ootelessa kulkija kertoo mitä ihmeellisimmän tarinan. Kelhäjärven
hirviö. Useasti kulkija on kuullut tämän Nessin sukulaisen
laulavan yölle. Ei sanoja vain puhdasta säveltä, joka maalailee
kuvia mieleen. Toisille nämä kuvat ovat tuskaisia muistoja ajasta
kun oli vapaa ilman oravanpyöriä. Toisille se kuvastaa unelmia,
jotka ovat saavuttamattomissa ja toisille, kuten kulkijalle, ne ovat
vain yksinkertaisia kuvia elämästä. Helppo elämä ja joka päivä
on uusi seikkailu ilman ylellisyydeksi laskettavaa stressiä. Toiset
eivät kuule koko laulua. Kulkijan innostus alkaa tarttumaan.
Vasitenkin kun hän ilmoittaa laulun jälleen alkaneen ja haluaa
viedä minut kuulemaan sitä.
Nautimme kahvit rauhassa ja
kulkija kertoo ajatuksiaan elämästä. Näitä, melkein jopa
taikuudeksi verrattavia, aikoja on liian harvassa. Tekisi oikeastaan
hyvää monelle minunkin tuntemalle ihmiselle joskus pysähtyä ja
miettiä. Ei tarvitse edes kovin syvällisiä ajatuksia olla.
Tärkeintä on ehkä pysähtyä hetkeksi ja antaa ajatusten ja kuvien
täyttää mieli. Kun nämä hetken pysähdykset alkavat liittymään
normaaliin päivärytmiin niin niistä oppii myös nauttimaan. Voi
toki olla että nykyään mieli vaeltaa liian arkisissa asioissa ja
ei täten anna lupaa haaveilla ja tuntea. Tässä stressin
täyteisessä asiassa jota elämäksikin jotkut kutsuvat, voi
kuitenkin ottaa hetken aikaa itselleen ja nauttia niistäkin
haaveista ja ajatuksista joita ei uskalla ääneen lausua, hyvä kun
uskaltaa edes miettimään.
Kuksan pohjat alkavat jo
näkyä, joten päätämme siirtyä ulkoilmaan. Seurailen kulkijaa
hänen kulkiessaan pitkin tietä, jota vain yöllisestä taivaasta
lumeen siivilöityvä valo valaisee. On kevyt kulkea ja mieli hyvä.
Kohta kulkija pysähtyy ja kumartuu jotain pientä kohden. Kuulen
piiskutusta ja tarkemmin katseltuani huomaan kulkija keskustelevan
pienen hiirulaisen kanssa. Hiiren korvat väräjävät ja häntä
piiskaa lunta jättäen varsin mielenkiintoiset jäljet siihen. Kohta
kulkija oikasee ihtensä ja jatkaa matkaa. Kysyn ihmeissäni että
mistäs tuossa oli nyt sitten kyse ja kulkija vastaa saaneensa
ohjeita. Pudistan päätäni epäuskoisena ja ajattelen -mitähän
yllätyksiä hällä vielä on.
Jatkamme matkaa tietä
seuraillen. Vihainen säkätys täyttää yöllisen ilman ja
katsahdan ylös. Kurre siellä sättii ja antaa selkeesti ihan
täyslaidallisen iskeä meihin, kun hänet niin säikytettiin.
Kulkija vain naurahtaa ja vastaa jotain mitä en toki ymmärrä.
Oravat ovat kuulemma varsin äkkipikasta sakkia mutta tiedoissaa ei
monia elukoita metsässä ole jotka kurren voittaisi. Sättimisen
välissä tuokin kaveri oli kertonut suuntia mihin kannattaa kulkea.
Siirrymme pian tieltä
pellon kautta järvenrannalle ja kulkija pyytää miuta pysähtymään
ja kuuntelemaan. Kun kysyn että mitä niin hän vain hymyilee eikä
vastaa mitään. Istahdan hangelle ja kuuntelen. On niin hiljasta
että kuulen kuinka hiutaleet tippuvat olkapäilleni ja kuulen kuinka
ne sulavat takkini kankaalle. Ajatukseni lähtevät liikkeelle. Näen
maisemat kuin ylhäältä katsoen. Näkyy kaupunkien valoja ja yhäti
vain liikun, kunnes ei näy enään valojen aiheuttamaa kajoa. Näky
selkeytyy ja näen luonnon, näen kuinka eläimet liikuskelevat ilman
kiirettä, kuinka kettu pyörähtää pesäänsä ja laskee päänsä
hännän päälle. Piskuiset hiiret ravaavat pitkin hankia, tehden
mutkia ja välillä palaten jälkiään välttääkseen saalistavan
pöllön kynnet. Pitkin nummia kulkevat hirvet, kuin kiireestä ei
mitään tietäisi. Pieni lauma susia liikuskelee ylväästi
hankikannolla, temmeltäen keskenään. Välillä näkyy vain vanhoja
metsänvartijoita puiden muodossa. Jossain liikahtaa oksa
tuulenvireestä ravistellen lumen alas hienoisena pölynä. Yhäti
vain mieleeni nousee kuvia erämaan rauhasta, hiljaisuudesta ja
kiireettömyydestä. Kosken kuohuna täyttää korvani
sulosoinnullaan. Yöllinen luonto on täynnä elämää.
Säpsähdän mietteistäni
ja huomaan kulkijan tietävän katseen. Yksi vaivainen kyynel on
hänen silmänkulmaan muodostunut ja valuu rauhallisesti ilman aikaa
ja kiirettä poskea pitkin alas, tippuen lopulta maahan. Katson
takaisin ihmeissäni ja kun meinaan kysyä, hän jo vastaakin ”olet
juuri kuullut laulun”. Silloin tajuan. Kelhäjärven hirviö
niinkuin monet muutkin hirviöt ovat ihmisten luomia, stressistä ja
kiireestä ja siitä iänikuisesta tähtien tavoittelusta muodostunut
olento, joka laulullaan yrittää saada meidät tajuamaan että
täällä on muutakin ja paljon tärkeämpiä asioita kuin se mitä
aina tavoittelemme. Olkoon se sitten rahaa tai valtaa tai mikä
tahansa muu vastaava. Elämme jatkuvassa kehässä ja ajattelemme
”sitten kun olen eläkkeellä tai sitten kun olen tämän tehnyt
niin voin tehdä sitä ja tätä ja tota mutta nyt pitää tehdä
töitä” ja kiirehdimme kohden tuota maagista ikää tai tilannetta
jossa muka voimme rauhoittua. Nyt voisi olla hyvä aika herätä ja
todeta että muulla ei ole merkitystä kuin juuri tällä hetkellä
ja tästä hetkestä on syytä nauttia koska pian se on jo ohi. Tämä
kaikki selkeytyy niin minulle kuin teillekkin ja se ei vaadi kuin sen
hetken että pysähtyy, katsoo ja kuuntelee.
(jatkuu ensi numerossa)