Miksi?

Tuo kysymys on mieleeni noussut monasti, milloin mistäkin syystä. Tällä kertaa kysymys nousi huulilleni kun mietin haavettani ja rakentelin mielenmaisemia. Mielenmaisemissani kuljen pitkin tuntureita vailla päämäärää vailla aikataulua ja kuljen siellä koska niin haluan tehdä. Miten se sitten vaikuttaa kaikkeen muuhun elämässäni? Se vaikuttaa monellakin tapaa isoiten ehkä ihmissuhteissa. Jos kuljen tuolla aroilla, Tapion tanhuvilla niin kuka siinä kanssani kulkee? Ehkä pelkät ajatukset, ehkä joku mehtänelukka tai sitten siinä ei kule kukaan kanssani. Vain ihmiset, jotka ymmärtää miun ajatukseni, jopa kuulee itsekkin tuon kutsun joka korven keroilta korviini soi, saattavat kulkee kanssani. Kyllä se tekee olon joskus jopa haikeaksi kun ajattelee moisia asioita ja kuinka moni ihminen ei tuota laulua saata kuulla tai jos kuuleekin niin ei anna sen vaikuttaa mieleen. Miksi siis ajattelen niitä? Olen valinnut päämäärän tai oikeammin sydämeni sen on valinnut mutta tunnen vastuuta selittää ja kertoa ympärilläni oleville tästä kaipuusta. Tällä hetkellä tilanteeni on se että monenkaan asian ei tarvitse naksahtaa kohilleen kun mie lähen. Mutta niin kauan kun nuo asiat ei ole kunnossa niin joudun elelemään mielenmaisemissa.

Tässä on helppo testi siitä että kuuletteko te tuon saman kutsun. Kuunnelkaa tämä kipale ja katsokaa mitä kuvia se mieleenne nostaa. Älkää vaivautuko kääntään suomeksi tahi lukemaan lontoon väännöstä koska miusta tuntuu että se ei ole kovin tarkka käännös.

http://www.youtube.com/watch?v=3vD_v79aLBU

Antakaa siis mielenne vaeltaa ja katsokaa mitä siellä on ja mitä siellä mahollisesti näkyy.

On totta että itekseen kun täällä perämettissä on ja kulkee niin väliin tulee haikeus ja ehkä jopa ikävä toisia elollisia. Ei tääl paljoakaan voi keskustella paitti netin välityksellä ja joskus sitä vaan oikeasti kaipaa sanailua toisten kanssa. Kun tuo haikeus ja ikävä iskee pahiten niin menen tuonne laiturille ja annan silmieni vaeltaa tälläisissä maisemissa. 

Kun silmäni noissa maisemissa vaeltaa niin ikävä ja haikeus lievenee ja ajatus siitä että, vielä jonain päivänä, nousee mieleeni

Tälläinen ajatuksia luotaava teksti tästä nyt tuli ja tuo kaikki ei ole kuin vasta raapaisu pintaa.

Nyt voi olla myös oikea hetki kiittää teitä kaikkia jotka jorinoitani olette lukeneet. Kiitos. Ehkä se herättää ajatteleen tai sitten ne on vain jorinoita. Tämä meno kuitenkin jatkuu ja epäsäännöllisen säännöllisesti tänne jotain kirjottelen.

(jatkuu ensi numerossa)