Kelhäjärven hirviö

Kaikkihan nyt Nessin tietää (Loch Nessin hirviö) ja toiset uskoo, kun taas toiset epäilee. Miulla ei sinällään ole suuntaan tai toiseen uskomusta. Eräänä päivänä, aamuyön tunteina ovelta kuuluu kevyt kopina. Silmät sikkurassa vasta heränneenä kuljen sitten kohti ovea ja kahtelen ihmeissäni kun kulkija törmää sisälle. Ilmeisesti kulkijat eivät ymmärrä sitä että me ihmiset joskus haluamme nukkua omalla mukava patjallamme ja katsella kuvia kaukaisista ja tuntemattomista maista, unien muodossa.

Ei kai tässä sitten muu auttanut kuin pistää hella tulille ja kahvin keittoon. Kahvia ootelessa kulkija kertoo mitä ihmeellisimmän tarinan. Kelhäjärven hirviö. Useasti kulkija on kuullut tämän Nessin sukulaisen laulavan yölle. Ei sanoja vain puhdasta säveltä, joka maalailee kuvia mieleen. Toisille nämä kuvat ovat tuskaisia muistoja ajasta kun oli vapaa ilman oravanpyöriä. Toisille se kuvastaa unelmia, jotka ovat saavuttamattomissa ja toisille, kuten kulkijalle, ne ovat vain yksinkertaisia kuvia elämästä. Helppo elämä ja joka päivä on uusi seikkailu ilman ylellisyydeksi laskettavaa stressiä. Toiset eivät kuule koko laulua. Kulkijan innostus alkaa tarttumaan. Vasitenkin kun hän ilmoittaa laulun jälleen alkaneen ja haluaa viedä minut kuulemaan sitä.

Nautimme kahvit rauhassa ja kulkija kertoo ajatuksiaan elämästä. Näitä, melkein jopa taikuudeksi verrattavia, aikoja on liian harvassa. Tekisi oikeastaan hyvää monelle minunkin tuntemalle ihmiselle joskus pysähtyä ja miettiä. Ei tarvitse edes kovin syvällisiä ajatuksia olla. Tärkeintä on ehkä pysähtyä hetkeksi ja antaa ajatusten ja kuvien täyttää mieli. Kun nämä hetken pysähdykset alkavat liittymään normaaliin päivärytmiin niin niistä oppii myös nauttimaan. Voi toki olla että nykyään mieli vaeltaa liian arkisissa asioissa ja ei täten anna lupaa haaveilla ja tuntea. Tässä stressin täyteisessä asiassa jota elämäksikin jotkut kutsuvat, voi kuitenkin ottaa hetken aikaa itselleen ja nauttia niistäkin haaveista ja ajatuksista joita ei uskalla ääneen lausua, hyvä kun uskaltaa edes miettimään.

Kuksan pohjat alkavat jo näkyä, joten päätämme siirtyä ulkoilmaan. Seurailen kulkijaa hänen kulkiessaan pitkin tietä, jota vain yöllisestä taivaasta lumeen siivilöityvä valo valaisee. On kevyt kulkea ja mieli hyvä. Kohta kulkija pysähtyy ja kumartuu jotain pientä kohden. Kuulen piiskutusta ja tarkemmin katseltuani huomaan kulkija keskustelevan pienen hiirulaisen kanssa. Hiiren korvat väräjävät ja häntä piiskaa lunta jättäen varsin mielenkiintoiset jäljet siihen. Kohta kulkija oikasee ihtensä ja jatkaa matkaa. Kysyn ihmeissäni että mistäs tuossa oli nyt sitten kyse ja kulkija vastaa saaneensa ohjeita. Pudistan päätäni epäuskoisena ja ajattelen -mitähän yllätyksiä hällä vielä on.

Jatkamme matkaa tietä seuraillen. Vihainen säkätys täyttää yöllisen ilman ja katsahdan ylös. Kurre siellä sättii ja antaa selkeesti ihan täyslaidallisen iskeä meihin, kun hänet niin säikytettiin. Kulkija vain naurahtaa ja vastaa jotain mitä en toki ymmärrä. Oravat ovat kuulemma varsin äkkipikasta sakkia mutta tiedoissaa ei monia elukoita metsässä ole jotka kurren voittaisi. Sättimisen välissä tuokin kaveri oli kertonut suuntia mihin kannattaa kulkea.

Siirrymme pian tieltä pellon kautta järvenrannalle ja kulkija pyytää miuta pysähtymään ja kuuntelemaan. Kun kysyn että mitä niin hän vain hymyilee eikä vastaa mitään. Istahdan hangelle ja kuuntelen. On niin hiljasta että kuulen kuinka hiutaleet tippuvat olkapäilleni ja kuulen kuinka ne sulavat takkini kankaalle. Ajatukseni lähtevät liikkeelle. Näen maisemat kuin ylhäältä katsoen. Näkyy kaupunkien valoja ja yhäti vain liikun, kunnes ei näy enään valojen aiheuttamaa kajoa. Näky selkeytyy ja näen luonnon, näen kuinka eläimet liikuskelevat ilman kiirettä, kuinka kettu pyörähtää pesäänsä ja laskee päänsä hännän päälle. Piskuiset hiiret ravaavat pitkin hankia, tehden mutkia ja välillä palaten jälkiään välttääkseen saalistavan pöllön kynnet. Pitkin nummia kulkevat hirvet, kuin kiireestä ei mitään tietäisi. Pieni lauma susia liikuskelee ylväästi hankikannolla, temmeltäen keskenään. Välillä näkyy vain vanhoja metsänvartijoita puiden muodossa. Jossain liikahtaa oksa tuulenvireestä ravistellen lumen alas hienoisena pölynä. Yhäti vain mieleeni nousee kuvia erämaan rauhasta, hiljaisuudesta ja kiireettömyydestä. Kosken kuohuna täyttää korvani sulosoinnullaan. Yöllinen luonto on täynnä elämää.

Säpsähdän mietteistäni ja huomaan kulkijan tietävän katseen. Yksi vaivainen kyynel on hänen silmänkulmaan muodostunut ja valuu rauhallisesti ilman aikaa ja kiirettä poskea pitkin alas, tippuen lopulta maahan. Katson takaisin ihmeissäni ja kun meinaan kysyä, hän jo vastaakin ”olet juuri kuullut laulun”. Silloin tajuan. Kelhäjärven hirviö niinkuin monet muutkin hirviöt ovat ihmisten luomia, stressistä ja kiireestä ja siitä iänikuisesta tähtien tavoittelusta muodostunut olento, joka laulullaan yrittää saada meidät tajuamaan että täällä on muutakin ja paljon tärkeämpiä asioita kuin se mitä aina tavoittelemme. Olkoon se sitten rahaa tai valtaa tai mikä tahansa muu vastaava. Elämme jatkuvassa kehässä ja ajattelemme ”sitten kun olen eläkkeellä tai sitten kun olen tämän tehnyt niin voin tehdä sitä ja tätä ja tota mutta nyt pitää tehdä töitä” ja kiirehdimme kohden tuota maagista ikää tai tilannetta jossa muka voimme rauhoittua. Nyt voisi olla hyvä aika herätä ja todeta että muulla ei ole merkitystä kuin juuri tällä hetkellä ja tästä hetkestä on syytä nauttia koska pian se on jo ohi. Tämä kaikki selkeytyy niin minulle kuin teillekkin ja se ei vaadi kuin sen hetken että pysähtyy, katsoo ja kuuntelee.

(jatkuu ensi numerossa)