Talvipäivä kulkijan seurassa

Aamuselta kun heräilin ja katselin ulos. ”Talvi!” totta turiset kuomaseni. Talvi on saapunut taas uudemman kerran. Siinä pihalla seisokellessani ja valkoisuudesta nauttien, aloin pohtimaan notta mitähän kulkija mahtaa tänään tehdä. Ajatus kulkijasta kerkesi vain hipaiseen mieltäni, kun jo tunsin tutun tuoksun leijailevan pitkin lumen pintaa. Kahvin tuoksu. Silmissäni alkoi välkkymään ajatus kahvi hetkestä kulkijan kanssa. Ei siinä uskaltanut alkaa kyseenalaistamaan ajatusta vaan liikkeelle oli lähdettävä.

Tovin jos toisenkin kerkesin maisemissa kulkemaan kun jo yhytin jäljet lumessa. En ole häävi jäljestäjä tahi jälkien tuntija mutta noista jäljistä ei voinut erehtyä, Kulkija on tästä mennyt ja edellis kerrasta, kun kulkijan kanssa olin viimeksi, jäi mieleeni asia jossa hän mainitsi että kulkijoiden reviiri on aika laaja. Näin ollen aloin miettimään joskos tämä kulkija olisi sama yksilö, jonka viimeksi löysin monien kilometrien päästä tältä paikalta. ”rohkea rokan syö ja toivojain toiveet täyttyköön” Mutisin itsekseni.

Kerkesin muutaman ajan kulkea kun alkoi metsän siimeksestä kuulua todella puistattavaa ääntä. Rohkaisin kuitenkin itseni ja lähdin äänen suuntaan. ”mitä kummaa” kysymys oli kuin varkain noussut huulilleni. ”Tuo on kulkija ja vielä sama yksilö kuin viimeksi” Tarkastelin kummalista näkyä. Murheen murtama kulkija oli polvillaan kädet taivaita kohden ja se puistattava ääni tuli kulkijasta. Hän suri kylmäverisesti tuhottuja ystäviään.

Lähestyin yksilöä varovaisesti (enhän minä tiedä kuinka hyvä muisti kulkijoilla on). Pian kulkija havaitsikin minut ja lähestyi. Tunnistamisen pilke täytti kulkijan silmät ja kohta hän viittoikin minua luokseen. Meidän viime kerralla kehittämämme kommunikaatio tuntui toimivan yhäkin ja tuon alkeellisen kommunikoinnin ansiosta ymmärsin että kulkija haluaa esitellä minut jollekkin. ”Olisiko ystäväiseni jo löytänyt kumppanin kulkemaan kulkijain polkuja?” mietin iloisesti. ”Mitä!” minä parahdin kun huomasin kulkijan ystävän... Metsässä hän oli tavannut siron männyttären ja heidän ilmeistä päätelle ovat tunteneet jo kauan. Vain kova työskentelyni itsekurin parissa, esti minua purskahtamaan nauruun mutta mielessäni puistelin päätäni.

Kohta sieraimiini leijui jälleen tuo sulotuoksu jonka vain yksi asia maailmassa voi tuottaa. Kahvi. Hetken vielä seisoskelin kulkijan läheisyydessä kun hän sanan jos toisenkin vaihtoi ystävättärensä kanssa ja sitten hän jo viittoikin minua seuraamaan. Olin varsin yllättynyt kun lähestyimme tuoksun lähdettä. Sillä olen yhyttänyt kulkijan kodin.

Ylpeänä kulkija viittoili minulle paikkaansa tässä maailmassa ja lähestyessämme kotia kulkija kipaisi kuin suojellakseen omaansa ja mätkähti rennolla lanneliikkeellä petiinsä. Hän selkeästi kuuluu tänne eikä suinkaan sinne mitä me kutsumme kaupungiksi tahi kyläksi.

Kuin noiduttuna silmäni hakeutuivat tulilla jo porisevaan pannuun ja kohta saimmekin nauttia tuota elämäneliksiiriä kaikessa rauhassa ilman kiirettä

Tiesittekö että kulkijoilla on myös taito ennustaa? No en minäkään mutta kohta kulkija ystäväiseni kipaisi pienen nypyn harjalle ja ilmoitti pimeän saapuvan kohta. Katsoin vaivihkaa kelloani ja kuinka ollakkaan kello kävi jo kolmea, eli kohta pimeä tulisi ja käärisi meidät viittaansa. Toki sisar hämärä saavuttaa meidät kuitenkin ennen pimeää.

Noh aikaahan meillä kuitenkin vielä oli, niinpä kulkija esitteli lisää taitojaan. Heillä on uskomaton taito saada tulet niin savuaviksi ettei hyttyset tule kiusaamaan. En tohtinut epäilyäni siitä hyttysistä näin talvella tuoda esille ja annoin kulkija ylpeillä taidoillaan.

Seuraava temppu yllätti kyllä minut aivan täysin. Ottaen kaikki kulkijoiden taidot huomioon niin tämä on ehkä yksi mielenkiintoisimmista ja epäilempä suuresti, joskos kukaan muu kuin kulkija osaa tämän taidon. Kerta olin löytänyt kulkijan kodin niin hän päätti siirtää sen. ”Ei tule typeriä ihmisiä vakoileen kulkijoiden touhuja jos eivät tiedä missä kulkijan koti milloinkin on.” Kulkija karhealla äänellään selitti minulle (kyllä kulkijat osaavat myös puhua mutta ani harvoin he niin kuitenkaan tekevät). Seurailin kulkijan toimia ja yllätyin kuinka ripeästi hän sai peiteltyä jäljet niin ettei kukaan koskaan edes tietäisi hänen olleen siinä.

Niin tuli jälleen aika minun ja kulkijan erota ja jatkaa omia kulkujaan saatellen toisiamme ”nähdään pian” mutinoin.

Tässäpä oli tällä kertaa kaikki ja kovin odotan seuraavaa tapaamistani kulkijan kanssa. Mitähän hän silloin keksii :)

(jatkuu ensi numerossa)